tulihan sitä lunta sentään ja pääsee lapset hiihtämään. Ja miksei aikuisetkin. Täällä periferiassa tosin saa itse kahlata ladut Onhan toki kirkonkylässä kyläyhdistyksen kilometrin pituinen latu läytettävissä. Ja kaupunki on myös tehnyt latuja tärkeämmille ihmisille kuin tämän kirkonkylän asukkaat.

Tässä tulee nyt se ilmastokysymys taas. Kun meitä fossiilisilla polttoaineilla ajavia syyllistetään ilmaston lämpenemisellä niin ei kai sitä nyt autolla pariakymmentä kilometriä ladulle kukaan vihreästi ajatteleva aja. Vai? 

Turha tässä kitistä. Minä en ole hiihtänyt sen jälkeen, kun Mies osti minulle uudet sukset ja niillä ei pysynyt edes tasaisella maalla pystyssä. Sitä ennen hiihdin isän minulle joululahjaksi v. 1968 ostamilla puusuksilla. Ja hyvin kulkivat. Mies veteli tervaa pohjiin ennen hiihtokauden alkua. Porukalla kahlattiin ladut ja hiihdettiin joka päivä, jos sää salli.

Kerran äiti (allekirjoittanut) näytti miten mäkeä lasketaan. Tein sellaisen kuperkeikan, etten tiennyt vähään aikaan miten päin maa makasi. Komeat oli mustelmat. Ihme ettei jäseniä katkennut.

Voi niitä aikoja.