on meidän perheessä merkkivuosi!

1972  muutimme tähän mökkiin. 1972 menimme naimisiin. 1972 syntyi Esikoinen.

Ihmisikä sitten! Mihin ihmeeseen elämä on oikein hulahtanut? Miehen kanssa aamulla juuri juttelimme siitä millainen tämä kylä oli kun muutimme. Kaikissa  kylän taloissa on isäntäväki sen jälkeen  muuttunut. 40 vuotta sitten oli vain muutama lapsiperhe, nyt suurimmassa osassa taloja on koululaisia tai ainakin alle kakskymppisiä nuoria. Uusi tie on rakennettu, uusia taloja on rakennettu, vanhoja korjattu.

Mies muistaa erilaisia asioita näiltä vuosikymmeniltä kuin minä.  Kaikkein kirkkain vaan ei suinkaan iloisin muisto minulla on se, kun olin Esikoisen ja Tyttären kanssa jäädä postibussin alle yhtenä talvena. Siinä kyllä kuolema hipaisi niin läheltä ettei koskaan ennen eikä jälkeen. Kapea mutkainen tie, mäki, bussin hurja nopeus ja vastakkaisesta suunnasta tullut tukkirekka. Siinä kuoleman resepti.

Postibussi jatkoi matkaansa vauhdilla, mutta tukkirekan kuljettaja juoksi kysymään miten kävi. Hengissä selvittiin. Esikoisen ehdin nakata kauluksesta hankeen ja kaataa Tyttären rattaat perään. Itku ja vapina tulivat vähän ajan päästä.

Monet muistot liittyvät lapsiin ja lastenlapsiin. Ja minun äitiini: Joka kylään tullessaan siivosi niin, että piha muistutti aina vähän aikaa kirpputoria. Äiti pesi lasten legotkin. Luontoretket, joita harrastettiin kun ei rahaa muuhun ollut. Lähialueiden metsät ja pikkutiet ovat tuttuja. Esikoisen musta lippalakki, Tyttären pomminpurkajan hiukset, Pojan polkutraktori, Kuopus pikkutyttönä.

Elämä on ollut hyvää ja tuntuu että elämän nälkä vaan kasvaa. Voi kuinka paljon olisikaan tekemistä vielä! Ehkäpä vielä on elonvuosia jäljellä monen monta. Ainakin toivon niin.

Yhdessä Miehen kanssa. Joka on minun elämäni paras asia.