Jos nyt olisin nuori ja lastentekoiässä ja tietäisin kaiken mitä nyt tiedän ja näen, en uskaltaisi tehdä yhtään lasta tähän maailmaan.

Nuorena dinosaurusajalla ihmisikä ennen tietokoneita ja internettiä ei tullut edes mieleen asioita, joista nyt saa lukea niin lehdistä kuin myös netistä. Viimeksi tänään luin HS:n nettisivulta kirjoituksen lasten yksinäisyydestä. Tässä alkaa jo ihan oikeasti ahdistaa mummoihmistä. Saati sitten miten ahdistaa vanhempia kaiken keskellä.

Vanhemmat, on sitten yksinhuoltaja tai pariskunta, kohtaa paineita työelämässä aina vaan enenevässä määrin. Työttömyyspeikko vaanii taka-alalla koko ajan. Sellaista työpaikkaa ei varmaan enää olekaan, jossa ei joskus peikko pyörähdä. Ja jos töitä sitten riittääkin, tilipussi tuntuu pienenevän. Verokarhu kun haukkaa oman jättiosansa palvelujen ja byrokratian pyörittämiseen

Eikä asiat tunnu olevan sen paremmin yksityisyrittäjälläkään. Siitä ei sen enempää, mutta verokarhu ym tahot kyllä käyvät yksityisyrittäjän lompakolla vielä ahkerammin kuin palkansaajan.

Kaiken tämän lisäksi pitäisi jaksaa itse harrastaa, liikkua päivittäin,  osallistua yhteiskunnallisiin asioihin, laittaa kotona lapsille oikeaa kotiruokaa, leikkiä lasten kanssa, osallistua lasten koulutoimintaan, pitää koti siistinä, saada rahat riittämään seuraavaan tilipäivään asti, maksaa asunto/auto ym lainaa, olla aina freesi, hyvännäköinen ja hoikka, jaksaa kuunnella työkavereiden / asiakkaiden vaatimuksia, vaikeuksia, valituksia, pitää itsensä ajan tasalla kulloinkin menneillään olevista trendeistä.

Ja sitten kun kaiken tämän päälle tulee lapselle vaikeuksia, kysytään usein miltei ylivoimaisia voimia selviytyä siitä.

Ahdistaa. Lopetan lukemisen ja pistän pään pensaaseen.

Vuonna 1955 mummo ja minä. Mummo oli kaiken kokenut ja minulla elämä edessä.

ukki%20027%20%282%29-normal.jpg