kummallinen luontokappale.

Sinne murrosikäiseen asti menee ihan kevyesti. Sitten alkaa odotus. Voi olla, että sitä ennenkin odotetaan, mutta se aika on jokseenkin hämärää lapsen elämässä. Paitsi, että koululaiset odottavat kesälomaa.

Kaksitoista vuotiaasta se alkaa ihan tosissaan: odotetaan kauheasti, että täyttää viisitoista ja saa mopo/traktorikortin. Että  pääsee kylille ilman, että pitää pyörällä sotkea tai pyytää vanhempia (jotka yleisesti valittavat siitä hommasta) Odotetaan taas, että saa kevarikortin, että saisi ajaa kovempaa. Toivotaan, että olisi kavereita, rahaa ja ettei koulussa olisi niin tylsää ja pakko käydä.

Odotetaan koulun loppumista ja jatko-opintoja, että jos vaikka pääsee pois kotoa. Sitten on varmaan nuoruusiän kaikkein suurin ja pisin odotus: 18 v. Saa ajokortin, pääsee kapakkaan ja saa jopa olutta kaupasta. Oi mikä vapaus! Eikä tarvitse välittää niistä vanhoista kävyistä, kun ne on niin tiukkapipoisia ja vanhanaikaisia.

Jossain vaiheessa odotetaan kunnon viikonloppujuhlia, valmistumista ammattiin,  mukavaa parisuhdetta, kunnon työpaikkaa, omaa kotia, lapsia ja sitäkin,ettei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, vaan että taivaasta sataisi rahaa.

Kun sitten tulee perheeseen lapsia, toivoo, että ne äkkiä ohittaisivat koliikkiiän, vauvaiän, päiväkoti-iän, kouluiän, saisivat sen mopokortin, ettei niitä tarvitsisi kuskata ympäriinsä, saisivat sen koulutuspaikan, saisivat töitä ja että ne muuttaa pois kotoa. Sittenpähän näkevät mitä elämä maksaa, kun on jalat oman pöydän alla.

Jossain vaiheessa tätä lapsimylläkkää on tukkaputkellameno. Kotona ehtii suurinpiirtein käydä vain kääntymässä. Töihin, harrastuksiin, lasten kuskaamista sinne ja tänne, juhlia, lisää töitä, yhteiskunnallisia tehtäviä, luottamustehtäviä, kokouksia, vanhempainiltoja, yhdistystoimintaa. Toivotaan, että edes joskus saataisiin olla kahdestaan rauhassa. Että edes joskus päästäisiin kahdestaan johonkin. Ja taasko lapsi tarvitsee uudet farkut ja kengät. Toivotaan isompaa asuntoa, uudempaa autoa, ehkä uutta aviopuolisoa.

Lasketaan montako vuotta vielä, että ollaan velattomia. Montako vuotta vielä, että saadaan tehdä ihan mitä halutaan vaikka matkustella, kun lapsetkin ovat jo omillaan. Ja saadaan olla kahdestaan.

 Sekin aika koittaa! Vuorossa tyhjä pesä. Lapset ovat perustaneet perheet ja ovat kuka missäkin yksin tai puolison ja lasten kera.

Sitten alkaa  murehtiminen. Onkohan niillä nyt asiat hyvin. Mitenkähän ne lastenlapset. jne. Lista on pitkä ja loputon.

Jossain vaiheessa alkaa miettimään, että enää on muutama vuosikymmen elämää jäljellä. Mihin se tämä elämä oikein meni. Sitä ja muita asioita onkin hyvä muistella öisin, kun ei kolotukselta saa unta tai ei muuten vaan nukuta. Nyt saisi nukkua vaan eipä nukuta. Toista se oli silloin nuorena.

Kaikista pahinta tässä koko hommassa on se, että yleensä ihmiselle kasvaa ymmärrys päähän vasta myöhäisellä keski-iällä. Sitten kun asioita katselee parin vuosikymmenen päästä. Olisi pitänyt silloin tehdä niin....

Eläkeiän lähestyessä toivoo, että olisi vielä kolmikymppinen. Kuinka monta asiaa tekisikään toisin! 

Vaan ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole.

Ja se siitä.