kun innostun leipomaan SUNNUNTAINA. Jostain kaukaisesta lapsuudesta kumpuaa ajatus, että pyhäpäivänä ei tehdä mitään.

Ja kyllä ne lapsuuden sunnuntait olivatkin usein tosi pitkäveteisiä. Aamulla piti mennä pyhäkouluun. Pyörällä tai kävellen tietysti, eihän se nyt pari kolme kilometriä ollut alakouluikäiselle mikään matka. Sitten sieltä kotiin tai  jäin odottelemaan vanhempia päiväkokoukseen. Jos päiväkokousta ei ollut niin iltakokous nyt ainakin. Isä ja äiti lepäilivät sunnuntain, joskus harvoin käytiin sukuloimassa. Mihinkään ei saanut mennä, meteliä ei saanut pitää, lukea sai mitä löytyi vanhempien kirjahyllystä :Iso maailmanhistoria ja Raamattu tai uskovaisten kirjoja. Ei ollut telkkaria, eikä radiota kuunneltu.  Jaa no, hiihtää sentään sai ja luistella vaikka oli sunnuntai. Uimassakin taidettiin käydä.   

Se oli sellainen lapsuus. Säkissä kasvatettu, ei tiennyt pahasta maailmasta mitään. Isä antoi välillä selkäsaunan. Aika useinkin, tottelematon lapsi kun olin.

Mutta niin vaan on meikäläisestäkin ihminen kasvanut. Tosin en nainut sitä lääkäriä niinkuin äiti toivoi. Enkä isänkään mieleen ole osannut elää elämääni. Olisi kai pitänyt pysyä naimattomana tai naida joku saarnamies. Vaan ihan itse löysin maailman parhaan Miehen! 

 Parhaansa mukaan kai minua kasvattivat .Eikä sellaisia asioita mitä on joskus tapahtunut kannata muistella. Ei ne siitä parane. Niinpä muistelenkin vain niitä mukavia lapsuusasioita.

Ja tähän tultiin leipomisen tähden.....Voi hyvänen aika.