Siskolleni, joka on ainakin kuusi vuotta ja vähän kauemminkin hoitanut vanhempiamme.

Isä kuoli viime syksynä, mutta äiti, pirteä, savolaisen itsepäinen ja muistamaton 86- vuotias elää ja asustelee nykyään vanhusten rivitalossa. Jossa on koko hoito: lääkkeet ja ruoka sekä muutenkin katsotaan vähän perään. 

Keväisen sydänkohtauksen jälkeen äidille tuli muutto omasta pikkutalosta, jossa hän oli kymmenkunta vuotta asunut yhdessä isän kanssa. Enemmän tai vähemmän sovussa.

Äiti sairastui 60- 70 lukujen taitteessa pahaan masennukseen, joka hoitamattomana on johtanut mielenterveysongelmiin. Äiti kuvittelee yksinään asioita, joitten hän sitten luulee olevan totta. Tietyt tavarat tietyissä paikoissa, astioita tiskataan pitkään ja hartaasti, sanomalehdillä oli entisessä kodissa tiukasti määrätty paikka lattialla ym. Ihmisistä vain muutaman äiti hyväksyy ystäväkseen ja kaihtaa muita ihmisiä.

Sisko kävi ennen ainakin kahdesti viikossa 50 km päässä katsomassa vanhempia. Isä oli "vanhan kansan" mies ja hyvin Raamattunsa lukenut: tyttärien tärkein asia on palvella isäänsä. Samoin vaimon. Tosin Vaimo oli siitä asiasta useasti eri mieltä!

Huonomuistinen äiti kysyy samoja asioita muutaman minuutin sisällä useaan kertaan, on muuttamassa pois nykyisestä asunnosta. Puhuu omia kuvitelmiaan tosina. Sekoittaa ihmiset ja ajat. Unohtaa jopa onko syönyt vai ei.

Nyt kun Sisko on viettämässä ansaitsemaansa lomaa ulkomailla, vierailin minä äidin luona. Vietettin päivä "mökillä", syötiin ja äiti pääsi mielityöhönsä: petivaatteita puistelemaan. Nyt on siellä kaikki puisteltu ja tuuleteltu. Jotkut jopa kahteen kertaan. Lisäksi äiti tarkasti aitan ja autotallin. Autotallissa kun on yhä edelleen isän varastoimat pari kolme sataa kiloa vehniä. Pahan päivän varalle näet. Eihän sitä tiedä koska venäläiset tulee. Ne jyvät ovatkin äidin murheenjyviä. Niitä ei äiti ole unohtanut! Ne pitää saada sieltä pois!

Vein äidin omaan asuntoonsa, vaikka äiti olikin sitä mieltä taas, että kyllä hän täällä mökillä pärjää yksinään. Yritä siinä sitten selittää, ettei se nyt käy. Sisko on tätä asiaa saanut selittää sataan kertaan ja äiti aina välillä suuttuu. 

Kotiin ajaessa melkein 400 kilometrin matkan olikin sitten hyvää aikaa miettiä tätä elämää. 

Minä suren äidin tavallaan hukkaan heitettyä elämää. Jos masennus olisi hoidettu muutenkin kuin rukouksen voimalla, jos isän luonne olisi ollut toisenlainen, jos äiti ei olisi ollut niin henkisesti herkkä. Jos isän lapsuus ja nuoruus olisivat ollet toisenlaisia , olisiko isän luonne muotoutunut toisenlaiseksi, vähemmän kaiken allensa jyrääväksi, vähemmän pelottavaksi. (Isä menetti oman isänsä ollessaan 12 vuotias, kaksi evakkoonlähtöa 12- ja 16-vuotiaana. Suuri vastuu jo nuorena äidistään, siskosta, maatilasta). Olisiko silloin äidin mielenterveys järkkynyt näin.

Ja siskolla jatkuu yhä säännölliset käynnit äidin luona. 

Vanhempani yhteisen elämän alkutaipaleella.

img017-normal.jpg