Tänään tietystä syystä on ajatukset pyörineet elämässä ja kuolemassa. Minkähän takia ihminen täällä syntyy ja elää miten elää. Toiset kärsivät, toiset elävät yltäkylläisyydessä. Sitten äkkiä on poissa. Sydän pysähtyy ja siinä makaa pelkkä ruumis, vettä, hiiltä ja mitä lieneekään. Poltetaan tai maatuu haudassa.

Siinäkö se olikin kaikki? Kaikki mitä ihmisestä jää on muistot ja nimi hautakivessä? No toisilta jää tietysti muistojen lisäksi pikkuisen perillisille tapeltavaa. Toisista jää vain huono muisto

Ei ihme jos uskomme ylösnousemukseen ja uudelleensyntymiseen tai helvettiin. Eipä se helvetti näytä ihmisiä ajavan parempaan elämään.  En tarkoita nyt aineellista parempaa elämää. Eipä myöskään ajatus ylösnousemuksesta tai uudelleensyntymisestä saa ihmisistä sen parempia ihmisinä.

 

Uskomme kuitenkin tai tahtoisimme uskoa:

 

Olen kuullut, on kaupunki tuolla,

Yllä maan päällä pilvien usvain.

Luona välkkyväin taivasten rantain

Siellä kerran, ah, olla mä saan.

Halleluja, mun lauluni raikuu

Halleluja, mä kaupunkiin kuljen

Vaikka jalkani uupuen vaipuu

Joka askel mun kotiin päin vie.

 

Olen kuullut, on maa ilman vaivaa,

Ilman kyyneltä taistoa, huolta

Kipu sairaus tuskaa ei tuota.

Siellä kerran, ah, olla mä saan.

Halleluja, siel riemuita voimme

Halleluja, jo epäilys haihtui.

Enää koskaan en horjuen kulje.

Olen saapunut Jumalan luo.

 

Olen kuullut on valkoinen puku

Ja on hohtavan kultaiset kruunut

Sekä autuas taivainen suku

Siellä kerran, ah, olla mä saan

Halleluja, nyt henkeni kiittää

Kun jo kuulla voin taivaisen laulun

Side katkee mi maahan mun liittää

Tiedän, siellä jo pian olla saan.

 

Halleluja, nyt henkeni kiittää

Kun jo kuulla voin taivaisen laulun

Side katkee mi maahan mun liittää

Tiedän, siellä jo pian olla saan