viime yön superkuun loistaessa keltaisena, pyöreänä ja isona taivaalta, väistellen jälleen kerran valkohäntäpeuroja, joilla tuntui olevan jonkinlainen ehdinkö- ensin- mania. No ehtivät ne tällä kertaa, ajelihan varhaisjakaja hiljaa ja nätisti isovelilaitteen valvoessa. Väisti varhaisjakajan työkaveri yöllä peuraa, ja kumautti firman auton pöheikköön. Työkaveri selvisi naarmuitta, auto sai pintanaarmuja.

Superkuun loistaessa tuli varhaisjakajalle ihan aavemainen olo, kun sumu leijaili milloin pari metriä maan pinnan yläpuolella, milloin tiheänä ympäröiden virman katiskan. Tunnelma oli välillä kuin suoraan kauhuelokuvasta.

Muisti varhaisjakaja muinaisen juttu Hymyssä tai Nykypostissa. ( Kyllä, varhaisjakaja on niin vanha, että on nuoruudessaan lukenut jopa Nykypostia.) No, joka tapauksessa juttu kertoi salaperäisestä liftaajasta, joka kyydin saatuaan yhtäkkiä hävisi auton takapenkiltä. Nimenomaan takapenkiltä.

Ei nähnyt varhaisjakaja sen koommin salaperäisiä liftareita kuin ihmisiä ylipäätään koko yönä.

Ajoi varhaisjakaja piirinsä, nukkui pari tuntia, leipoi ja paistoi sen jälkeen 100 munkki(rinkilää). Ei siis missään tapauksessa munkkeja,sanoo varhaisjakajan Mies, vaan munkkirinkilöitä. Tuli varhaisjakajalla oikein sanomista varhaisjakajan Miehen kanssa nimityksestä. Ei sitten viitsinyt varhaisjakaja sen kummemmin riidellä, kun oli varhaisjakaja sokerihumalan loppuvaiheessa  ja niin maanperusteellisen väsynyt syntymäpäivillä syödyn, sokerihumalan aiheuttaneen kakkumäärän takia.

Ihan sama, samasta taikinasta ne on kuitenkin on tehty, ajatteli varhaisjakaja.

Miettii vielä varhaisjakaja, kuinka postilaatikoillakin täällä on sosiaalinen reviiri. Niitähän ei missään tapauksessa voi laittaa vierekkäin, vaan niillä pitää olla väliä vähintään metri, mieluummin vähän enemmänkin. Onneksi ei tarvitse varhaisjakajan kuluttaa oman autonsa kytkintä jakaessaan, niin että olkoon vaikka koko laatikkorivin laatikot metrin välein.

.